Blogi
Näin itsenäisyyspäivänä, joka on ollut kansaamme yhdistävä päivä jo kauan, olen vähän surullisena ihmetellyt kirkkomme elämää. Tosin ihmettelyä on jo riittänyt pidempäänkin. Kyselen itseltäni, yhdistääkö meitä mikään? Jos yhdistää, niin miksi siitä ei puhuta ja sitä pidetä esillä, vaan jatkuvasti haetaan erottavia asioita ja rakennetaan poteroita.
Olin eilen pikkuserkun synttäreillä. Eräs synttärivieras, reilu 50 v. maaseutuyrittäjä, haastoi keskusteluun kirkon tilasta. Aikamme keskusteltuamme mies vei puheen uskomme perusteisiin. Hän totesi jotenkin siihen suuntaan, että jos kirkon oppia muokataan demokraattisesti, niin kuin nyt näyttää käyvän, niin se ei ole oikeaa demokratian käyttöä, eikä siitä tule mitään hyvää. Vahvin voittaa, valmista ei tule ja riitoja riittää. Täytyy olla joku totuus.
Helluntaita edeltävä viikko oli itselleni mielenkiintoista suomalaisen kristillisyyden pohdintaa niin Lontoossa kuin Porissa. Niitä ajatuksia on tässä jo muuallakin julkaistussa mietiskelyssä.
Mikkelin tuomiorovastin vaali on ohi. Helpotti. Kiitos jokaiselle minua äänestäneelle ja niin monella tavalla tukeneelle. Iloitsen Teistä. Toivotan myös hyvän Jumalan siunausta ja viisautta Juhalle, kun hän astuu uuteen virkaan. Työ ei ole helppo ja haasteita riittää. Toivon, että kaikki mikkeliläiset rukoilette nyt entistä enemmän Juhan ja hänen työnsä puolesta.
Avainasia työyhteisöjen hyvinvointiin on johtaminen. Kirkon johtamiskoutus on kehittynyt ja se tavoittaa yhä useamman johtajan ja johtajaksi pyrkivän, myös väliportaan johtajan. Selkeään, tavoittelliseen mutta lempeän määrätietoiseen johtamiseen on satsattava edelleen. Toinen merkittävä osa hyvää työyhteisöä on hyvä alaisuus. Se ei merkitse alamaisuutta, vaan pikemminkin oman paikan tiedostamista perustehtävän toteututtamisessa ja siihen sitoutumista. Hyvää alaisuutta ei liiemmin kouluteta. Sen pitäisi kuulua meidän ammatillisuuteemme.