Laupuan Hiippakunta Suomen Evankelisluterilainen kirkko Suomen Lähetysseura Poikien ja tyttöjen keskus

Sanottua


Kohtaamispaikan puhe

Kohtaamispaikka

Messun puhe

Mt.22:34-40 ja (Jh.13:31-35)

11.10.2009

Jyväskylän kaupungin kirkko

 

 

Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi (koko voimallasi, Markuksen lisäys)

Mitä se on? Jeesus haastaa tämän käskyn toteuttamisessa mukaan tunteemme (sydän), tajuntamme (sielu), ajatuksemme (mieli) ja tekomme (voima). En osaa tulkita tuota mitenkään muuten kuin, että Herramme haluaa muistuttaa meille siitä, että Jumala on kaikessa. Ihmisen elämässä ei ole sellaista osa-aluetta, mihin Jumalan kosketus ei ulottuisi.

Ihmisen syntisyyteen kuuluu se, että hän aina haluaisi säilyttää jotain itsellään. Ihmisellä on halu määrätä, halu hallita. Edes Jumalalla ei saisi olla tilaa. Näin ei voi mennä. Luoja haluaa pitää oman paikkansa, oman ”määräysvaltansa” luomansa kohdalla. Ihminen syntisyydessään, Jumalan johdatuksesta eroon joutuneena panee vastaan. Emme halua suostua olemaan johdatettavana. Olemme ”minä itse –ihmisiä”, ikään kuin uhmaikäisiä lapsia. Tässä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Ihminen ei voi neuvotella Jumalan kanssa tällaisissa asioissa.

Kun rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäinen osa on näin ehdoton ja vaatii tätä, se kertoo ennen kaikkea Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Jumalan on saatava se paikka, mikä hänelle kuuluu. Rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa on ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Voisi kuvitella, että tämä osio on edellistä helpompi toteuttaa. Taitaa kuitenkin olla niin, että tässäkin olemme kovin vajavaisia. Tämä käskyn jälkiosa on tavallaan seurausta ensimmäisestä osasta. Kun Jumalalla on oikea paikka ihmisen elämässä, vasta sitten lähimmäisen ja oman itsen rakastaminen on mahdollista. Muussa tapauksessa rakastaminen vääristyy tai on kovin epätäydellistä - itsekästä.

Jeesus muistuttaa lähimmäisen rakastamisesta samalla tavalla kuin oman itsen rakastaminen toteutuu. Joskus tuntuu, että suomalaisesta näkökulmasta lähimmäisen rakastaminen voi olla helpompaa kuin oman itsen rakastaminen. Joskus taas itsensä rakastaminen voi olla niin voimakasta, että lähimmäinen jää jalkoihin. Miten oikea tasapaino voisi löytyä? Se löytyy vain siten, että Jumalalla on ehdoton ensisija elämämme.

Itsensä rakastamisessa ei ole kyse itserakkaudesta. Itsensä rakastaminen on enemmän. Se on syvempää ja laajempaa. Se on itsensä kunnioittamista. Se on itsensä näkemistä Jumalan kuvana. Kun näemme itsemme Jumalan kuvana, käsitys itsestä on jotain paljon enemmän kuin ilman tätä näköalaa. Itsensä oikeasta rakastamisesta nousee sitten lähimmäisen rakastaminen. Hänkin on Jumalan kuva. Hänetkin Jumala on tähän maailmaan luonut ja hänelläkin on tehtävä. Kun päiväkerholaiselta kysyy, onko Jumala luonut tummaihoisen afrikkalaisen, erinäköisen aasialaisen tai intiaanin, niin vastaus on yleensä empimättä, kyllä. Mutta jos häneltä kysyy, onko Jumala luonut myös kadulla raahustavan, haisevan ja elämänsä pilanneen pultsarin, vastaus ei enää tulekaan niin nopeasti. Viimeksi mainittu on niin lähellä ja hänessä on jotain vieroksuttavaa. Tämä voi kuvata jollainlailla sitä, mitä meihin ihmisiin on sisäänrakennettu.

Rakkauden kaksoiskäsky on yhtä kuin Jumalan tahto. Väärin tekeminen ei ole vain toista ihmistä ja Jumalaa vastaan rikkomista, vaan se on myös itseä vastaan rikkomista. Se on rakkaudettomuutta itseä ja toista kohtaan. Rakkauden kaksoiskäskyn edessä me joudumme olemaan hyvin nöyrinä. Haaste on iso ja toteutus heikko. Jumala ei tahdo saada elämässämme sitä paikkaa, joka hänelle kuuluu. Lähimmäisen rakastaminen on välillä niin perin inhimillistä ja puolueellista tai tavoitteellista. Oman itsenkin näkeminen Jumalan kuvana on joskus niin perin juurin hankalaa. Synti pukkaa kovasti esiin. Tässä on ihmisen realiteetit. Niissä ei ole Jumalalle kovin paljon tarjottavaa.

Otan tähän mukaan vielä päivän evankeliumista, Johanneksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidän minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Jh.13:35. Tämä oli Jeesuksen huoli elämänsä viimeisinä viikkoina. Mutta tuohon sisältyy myös iso jos-sanalla alkava lupaus. Huonosti tuokin sektori toteutuu. Enemmän löytyy kristittyjen, saman kirkkokunnankin sisällä, kilpailua, kateutta, epäilyksiä, ohittamista. Ei halutakaan kunnioittaa ja arvostaa toista tai toisia. Kyräillään tai etsitään omaa etua. Perustehtävä onkin toissijainen. Sielujen pelastus jää taka-alalle ja tallautuu. Ihmisen omat mielteet tulevat tärkeämmiksi.

Millainen todistus me olemme Herrastamme? Arvosana taitaa olla huono. Synti rikkoo rakastamista täälläkin. Synti on rakkaudettomuutta. Se erottaa ja siihen kyllä keinoja tuntuu löytyvän. Jumalan edessä ei voi olla nenä pystyssä. Siinä on pakko olla nolona ja nöyränä. Kohtaamispaikkalainen ei ole Jumalan edessä ja rakkauden kaksoiskäskyn toteuttamisessa tai rakastamisessa yhtään paremmalla paikalla kuin joku muu Jyväskylän seurakuntalainen tai kirkkoon kuulumaton. Jokaisen suurin tarve on armonikävä, niin kuin vanhat kristityt sanovat. Haluammeko me olla Jumalan edessä armon ja armahduksen rukoilijoita vai tuntuuko, että sitä ei niin kovin ihmeesti tänään tarvita. Oli niin tai näin Meillä on paikka Jumalan edessä. Kehnoa on Jumalan rakastaminen, itsekkyys on niin rakasta. kehnoa on oman itsen rakastaminen ja lähimmäinenkin tahtoo tulla ohitetuksi. Sinulla on paikka Jumalan edessä. Sille paikalle voi tulla vain nöyränä apua pyytäen, mutta siltä paikalta voi lähteä kiittäen ja ylistäen. Kun Jeesus kohtasi ihmisiä, poikkeuksetta meille kerrotaan, miten he lähtivät siitä pois kiittäen ja ylistäen. Näin se menee tänäänkin.


12.02.11 00:02