Laupuan Hiippakunta Suomen Evankelisluterilainen kirkko Suomen Lähetysseura Poikien ja tyttöjen keskus

Sanottua


Jumalan rakkauden uhritie

Saarna

Kai Jantunen

Laskiaissunnuntai

6.3.2011

Teksti: Jh.12:25-33

Virret: 298:1-5, (st. 707), 727, 55, 436:1-, (rukoussäe 208:4, 9), 301, 226, 336:1,5

 

 Johdanto

”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä!” Näen tuon tilanteen kuvana. Jeesus, Jerusalemiin aasilla ratsastaneena, ihmisten keskellä puhumassa nisunjyvän kuolemisesta ja sen tuottamasta sadosta, yhtäkkiä jähmettyy ja pysähtyy. Puhe katkeaa. Liikutus valtaa. Ajatukset harhailevat. Jumalan Poika pelkää, pelkää kuollakseen. Hetki on vain muutaman sekunnin inhimillinen häivähdys. Kuitenkin se on täynnä epätietoisuutta ja tuskaa, epätoivoa ja mahdottoman edessä olemista. Ollaan Jeesuksen ja ihmiskunnan elämisen ja olemisen sekä tulevaisuuden käännekohdassa. Mihin tilanne kallistuu? Kunnes se laukeaa. ”Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä kirkasta nimesi.” Jesaja ennusti: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen sairautemme. Hän kärsi rangaistuksen, että meillä rauha olisi.” (Jes53:4-5)

Jeesuksen elämän ja kaikkien ihmisten elämän kulminaatiopiste

Jeesuksen ja koko ihmiskunnan käännekohta kääntyi oikeaan suuntaan. Perustehtävä tuli mieleen. Lähdettiin kulkemaan suunniteltuun suuntaan. Jumalan strategia jatkoi toteutumistaan. Vuosituhantinen pelastussuunnitelma ei kaatunut ihmisen epäuskoon tai epätoivoon. Hän, ihminen Jeesus Nasaretilainen, näki kauas. Hän näki sen, mitä oli nähtävä ja jättäytyi Isänsä, Jumalan, varaan, uskon varaan. Tärkeintä oli se, että Jumalan suuruus ja kaikkivaltius tulisi tämän kautta tuonaikaisten ihmisten ja koko olevan ja tulevan ihmiskunnan tietoon.

Tuon pienen hetken, Jeesuksen oikean valinnan, vuoksi me saamme olla tässä. Johanneksen evankeliumin teksti vyöryttää meille muutamalla rivillä uskomme ja elämämme perustotuuksia: Jumalan kaikkivaltius, suuruus ja armollisuus, ihmisen heikkous, syntisyys ja pelko, Jumalan pyhän tahdon edessä alistuminen, nöyryys ja johdatetuksi suostuminen. Kaikki tuo näyttäytyi tuossa hetkessä Jeesuksessa. Tuossa on myös eräänlainen kuva meistä. Ihminen on kaikkineen, alastomana ja nöyränä Jumalan edessä. Uskon ja elämän mielekkyys, olemisen perusta sekä tehtävä löytyvät siinä, Jumalan edessä. Niihin sitoudutaan ja lähdetään arkeen elämään Jumalan kunniaksi. Mestari antoi mallin. Meille hänen mallinsa seuraaminen ei ole yhtään helpompaa kuin hänelle itselleen, pikemminkin kivuliaampaa. Olennaista lienee se, haluammeko me suostua hänen seuraajikseen, yrittää ottaa hänen mallinsa todesta.

Tämän päivän elämä ja ihmisen elämä yleensä on jatkuvaa kilpailua parhaista paikoista. Halu olla hyvä, halu saada aikaan, halu näkyä – vallan halu on meille jokaiselle tuttua, vaikkemme sitä aina edes tiedostakaan. Kieltämättä tähän liittyy myös toisinaan kyynärpäätaktiikkaa. Mennään eteenpäin toisten kustannuksella. Omat tarpeet ovat kovin läheisiä. Itsekkyyden ja ylpeyden perussynti on meissä kaikissa. Luther on sanonut: ”Toiset haluavat olla enemmän kuin toiset, jotka puolestaan eivät kykene kestämään omaa heikkouttaan – molemmilla on sama synti.” Jumalan tapa käyttää valtaa on meille vieras. Jumalan käyttämä valta on rakkauden valtaa. ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, joka panee alttiiksi elämänsä, saa omakseen ikuisen elämän.” Miten tämä malli toimii meissä?  

Uuden testamentin lukukappaleena tänään on tuttu Paavalin rakkauden ylistys (1Kor.13). Ennen tuota kohtaa Paavali puhuu armolahjoista ja sitten hän toteaa: ”Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista, ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien.” Rakkaus on palvelemisen ja toisen huomioon ottamisen lähtökohta. Rakkaudesta Jeesuskin toimi. Vaikean valintansa edessä hän muisti tehtävänsä, jonka nousi vain ja ainoastaan rakkaudesta. Tästä, Jumalan rakkaudesta, mitä Paavalikin kuvaa, mekin saamme voimamme.

 

Seurakunta ja kirkko tänään?

Seurakunta ja koko kristillinen kirkko on tänään omalla paikallaan vallankahvassa, omassa käännekohdassaan. Kummalle puolelle se kallistuu, oman ja itsekkään, toisia syrjään työntävän vallan vai rakkauden vallan puolelle? Ja mitä tuo ”vallan valinta” todellisuudessa ja käytännössä merkitsee yhteiskunnassamme, kirkossamme tai Mikkelissä? Mitkä ovat kirkon vallan käytön mahdollisuudet, vai onko meidän mentävä elämän ja ajan tavan mukana? Entä me kirkon ja seurakunnan jäsenet sekä työntekijät, mitkä ovat meidän toimintamme tai strategisten suunnitelmiemme perusteet?

 

Kun pohdin seurakunnan tai kristityn toimimista ja ratkaisuja, huomaan usein miettiväni sitä, miten Jeesus toimi tai ratkaisi tai millä perusteella hän valintansa teki. Jeesuksen peruslähtökohtana oli kohdata ihminen kokonaisvaltaisesti. Hän hoiti ihmisen fyysistä puolta, paransi, ruokki, tarjosi läheisyyttä. Mutta samalla hän julisti synninpäästön sellaiselle, joka sitä kaipasi ja odotti, vaikkei hän osannut sitä itse pyytääkään. Hän hoiti myös henkistä ja hengellistä puolta. Itse olen miettinyt, voisiko se, että ihmistä kohdatessa on hetki hänelle aikaa, muutama sana ja siunauksen toivotus, olla edes pieni malli siitä, mitä Jeesus teki. Enempään minusta ei taida ollakaan.

 

Uskoa ei voi erottaa arjesta, arkiseen ja uskonnolliseen elämään. Näin meidän kulttuurissamme niin usein pyritään tekemään. Seurakunta, me, olemme elämän keskellä, arjessa. Lutherin ajatus arjen kutsumuksesta, työtä tekemällä ihminen palvelee lähimmäisiään ja Jumalaa, on edelleen käytännöllinen ja viisas. Rakkauden valtaa voidaan parhaiten käyttää arjessa, työssä ja kotona.

 

Lähimmäiskeskeisyys on Raamatun ydintä, niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissakin. Toiminnan määrää lähimmäinen, arjen kutsumus. Määrittävänä tekijänä on ihminen ja ihmisen arvo. Vanhassa testamentissa useissa kohdin nostetaan esille muukalaiset, lesket, orvot ja köyhät. Heistä on pidettävä huolta. Siitä seuraa siunaus. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kuvauksessa sama asia nousee myös esille vaikkapa kuninkaan sanana: ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” (Mt.25:45) Haastavaa on, että kaikissa maailman kasvavissa luterilaisissa kirkoissa ulospäin suuntautuminen, juuri diakonia ja lähetys, ovat tärkeässä roolissa. Eletään arjessa. Kannetaan siellä toisista huolta ja vastuuta. Palvellaan. Työnnetään itsekkyyttä syrjään. Sieltä nousee Jumalan salattu siunaus. Rakkauden valta on käytössä. Tätä polkua Jeesus kulki ja se vei ristille mutta myös kuoleman voittajaksi ja meille tulevaisuuden ja toivon tuojaksi. Tässä on seurakunnan, meidän, toimintamallimme.

 

Armon todellisuus ja käsittämättömyys

Kristinuskon suurin vaikeus on, miten voi ottaa lahjan vastaa, eikä sitä tarvitse ansaita. Pisteiden keruu on paljon helpompaa. Vapahtajan toimintaa hyväksemme on mahdoton ymmärtää. Jumalan rakkauden uhrin katseleminen on kuin katselisi sitä kuvastimesta, peilistä, kuin arvoitusta, näinhän Paavali vertaa. Se näyttää vieraalta ja ihmeelliseltä, kunnes se kerran selvenee. Usko ja vain usko avaa sen. Uskossa on ensisijaisesti tässä kyse avuttomuuteen suostumisesta ja pyrkimyksestä yhteyteen Jumalan kanssa, riippuvuuteen Hänestä. Palvelevalle rakkaudelle, rakkauden vallalle, on tässä maailmassa tilaa enemmän kuin rikkovalle itsekkyydelle. Rakkauden vallan ylläpitämien seurakunnan, kirkon tai yhteiskunnan keskusteluissa ja päätöksissä on tehtävämme. Meidän on ikään kuin tulkittava, mitä se ja mitä armollisuus on, ja mitä se merkitsee tämän päivän elämässä ja mitä sen kautta elämäämme voisi syntyä. Olemme tässäkin suhteessa tavallaan käännekohdassa. Mihin kallistumme?

 

Paljon kirkossa puhutaan ja tehdään. Strategioita laaditaan. Ne ovat tärkeitä työn välineitä, mutta samalla näkökulma on oltava vielä kauempana – taivaassa. Ytimen on oltava aina Kristuksessa. Kristillinen kirkko ei ole Kristuksen kirkko, ellei se uskossa katso riittävän kauas. Ei voi ympäripyöreää ja yleisinhimillistä kirkkoa. Sellaisen tehtävän voi hoitaa mikä järjestö tahansa. On suostuttava juurille. On suostuttava olemaan nöyrä, mutta napakan palveleva, rakkauden vallan käyttäjä.

Alkava paastonaika kutsuu meitä elämään armon varassa. Samalla se vaatii tilille kaikesta, mikä on armolle vierasta erityisesti rakkaudettomuudesta. Kristus, hänen rakkautensa ja sovitustyönsä, kirkastuu meidän elämämme kautta. Kristuksen tie on meidän tiemme. Se ei houkuttele, mutta se on antoisa. Vain ristin kautta, avulla ja välityksellä rakkaus kirkastuu ja tavoittaa kohteensa. Ilman Kristuksen ristiä tulevaisuutemme olisi toivoton. Kristus varustaa ja lähettää meitä rakkaudellaan tästäkin messusta arkeen. Rohkenen ajatella, että hän toivoo saman rakkauden ja rakkauden vallan, joka hänessä oli ja jota hän käytti, vähän näkyvän meistä edes pienin hetkin ja pienin murusin ympärillemme.

 

 


06.03.11 22:03